Tänään aamuyön tunteina kirjoitin seuraavan viestin:
Elämän portaita astelen ja hetken viivähdän askelmalla, jonka tänään nousin. On kiipeäminen ollut antoisaa, mutta ei helppoa ollenkaan. Joskus on porras ollut niin korkea, että en yksin ole jaksanut nousta, vaan on tarvittu monta auttajaa. Toisinaan harppauksella olen hypännyt seuraavalle portaalle. Joskus olen jäänyt reunalle keikkumaan, vaan silloinkin on kevyesti tönäisty ja olen portaalla kokonaan. Toisinaan kuulen fanfaarien kaikuvan, toisinaan surun kitara on soittanut säveltään, mutta hetken odotuksen jälkeen, olen taas jatkanut. Näin askelma askelmalta olen tähän asti kiivennyt. Tiedän, että yli puolen välin olen jo, mutta sitä en tiedä, montako porrasta on vielä edessä, eikä tarvitsekaan. Välillä tukeviin kaiteisiin on tartuttava, välillä ilmankin liidän eteenpäin. Nämä ovat minun elämäni portaat, nämä olen minä valinnut jo ennen syntymääni. Välillä sitäkin epäilin, mutta siihenkin varmuuden saavutin matkallani.
Välillä portaat ovat olleet liukkaat, heiluen olen seisonut askelmalla, välillä tahmeat kuin jalka ei nousta jaksaisi. Mutta olen jaksanut, jaksanut vaan kun on niin monta auttajaa. Vilkaisu taakse, on matka ollut antoisaa, raskas totta tosiaan. Vaan olenpa tässä ja rakkaus lisääntyvä sydämessäni todistaa, että turha ei ainakaan. Mieli luottavaisena kurkotan seuraavalle askelmalle, mitä lie tuo tullessaan. Varmaa on kuitenkin, mikään porras ei turha, vaan kaiken olen tarvinnut. Seuraava askel on tulevaisuutta. Turvallisuus ja luottamus antavat siivet lennähtää sille ja ilolla odotan, mitä se opettaa minulle elämästä.
Kiitos!