Tänä aamuna luin paikallislehdestä henkilökuvaa naisesta, joka oli täyttänyt 80 vuotta. Kuva esitteli hyvin virkeän ja eloisan, ikäistään nuoremman oloisen naisen. Hänestä huokui jo kuvankin perusteella elämäniloa. Hän kertoi, että hänen mielestään elämänmyönteisyytensä ja itseluottamuksensa olivat peräisin isältä, joka kehui lapsiaan "mahdottoman taitaviksi ja komeiksi".
Niin se on, ajattelin, että jos lapsena saa vanhemmiltaan positiivista kannustusta ja kehua, on vahvempi kohtamaan elämän tilanteet kodin ulkopuolella. Kun lapsi saa rakkautta ja luonnollista tukea vanhemmiltaan, on hänellä erilaiset lähtökohdat elämälle kuin sellaisella lapsella, joka saa vähemmän rakkautta ja jopa negatiivista arvostelua. Arvostelun tai vertaamisen johonkin toiseen ei tarvitse välttämättä olla jatkuvaa, koska jo kerran lausuttu "et sinä mitään osaa" voi syödä omanarvontuntoa. Lapsen herkkyys kokea asioita vaikuttaa reagointiin, mutta missään tapauksessa edellä mainittu lause ei tuo myönteistä energiaa lapseen.
Elämän ilo ja onnellisuus on meidän jokaisen syntymälahja, vaan toisilla se vähenee elämän edetessä ja toisilla lisääntyy. Lapsena saaduilla eväillä on ensiarvoisen tärkeä merkitys, siltikin elämäänsä voi aina muuttaa paremmaksi ja se on jokaisen oma tehtävä. Olipa elämän lähtökohdat minkälaiset tahansa, vastuunottaminen omasta elämästä antaa mahdollisuuden suuriinkin, elämää rikastuttaviin muutoksiin.
"En pidä itseäni ghetosta lähteneenä osattomana tyttörukkana, joka menestyi elämässään. Pidän itseäni ihmisenä, joka jo pienenä tyttönä tiesi, että oli vastuussa itsestään ja omasta menestymisestään", Oprah Winfrey.