Blogi

Aika on kummallinen käsite. Majakanvartija on tehnyt huomioita ajan muuttuvasta luonteesta. Yksinkertaisesti ajateltuna, kun on kiire, niin aika kuluu nopeasti, mutta kun odottaa jotakin, niin tuntuu kuin aika matelisi. Se on hänen mielestään hyvin mielenkiintoista.

Hän kertoo:" Olen tehnyt joitakin huomioita ajasta. Olen huomannut, että kun ihmisillä on tarve tehdä asioita suorittamalla, seuraa siitä kiirettä ja stressiä. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen tekemiseen. Kun pelkästään ulkoapäin tulevat ohjeet määrittävät tekemisen, ihminen ajautuu kiireen oravanpyörään. Sanotaan, että aika on nopeutunut.  Suorittaen se tuntuu näin olevankin. Olen kuitenkin laittanut merkille myös sellaisen seikan, että ne, jotka tekevät asioita sydämestään käsin ja rakkaudesta työn tekemiseen, ehtivät kyllä tehdä kaiken ja aikaa tuntuu olevan tarpeeksi. Ymmärrän sen, että tietyt päivärutiinit ja veloitteet on tehtävä ja niille on oma aikansa. Kaikelle on oma aikansa. Sekin auttaa ajankäytössä, että laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Olisi hyvä pohtia, että onko pakko juuri nyt esim. imuroida, vai voinko tehdä innostavan asian ensin?"

"Olen huomannut, että aikaa voi venyttää. Kun epäilee myöhästyvänsä jostakin tapaamisesta ja alkaa hosua, niin saattaa myöhästyä. Tosin on joutunut ehkä juoksemaan tai ajamaan ylinopeutta. Kun huomaa, että aikaa on niukasti, voi koettaa rauhoittua ja katsoa kuinka käy. Mennä rauhallisesti, mutta tietoisesti ajatellen, että ehtii paikalle ajoissa. Saattaa käydä niin, jos on onnistunut tavoittamaan rauhallisuuden energian, että saapuu täsmällisesti paikalle. Ihmeellistä, mutta olen tuon ilmiön itsekin kokenut."

"Aika-käsitteessä on paljonkin mietittävää, joten ehkä palaan tähän aiheeseen, kun minulla on aikaa."

"Kaiken tämän lyhyen mietinnän lopputulos on minulle se, että olkoonpa aika millainen tahansa, niin läsnäoleva aika on tärkein; ei eilinen eikä huominen."

...ajattomuus, äärettömyys...

 

 

Eilen aamupäivällä olin jälleen metsälenkillä koirani kanssa. Valkoinen lumi maassa ja puissa henkivät rauhaa ja kirkastivat ajatuksiani. Jostakin ajatusten keskeltä työntyi yksi kokemus mieleeni. Kokemus, joka ei tule koskaan unohtumaan siksi, että sen vaikutus oli niin voimakas ja suuntaa antava, vaikka en sitä ehkä silloin ymmärtänyt.

Tapahtuma, josta aloin kertoa, sattui viime vuosituhannen loppupuolella. En ole tarkkaa päivämäärää laittanut ylös, mutta se oli niitä aikoja, kun opiskelin vyöhyketerapiaa ja kävin ottamassa hoitoja, koska se kuului opiskeluun. Siinä kyseisessä hoidossa, jossa kehoani käsiteltiin vyöhyketerapian menetelmin, koin yht'äkkiä valtavan lämmön tunteen, joka alkoi tuntua voimakkaasti vatsani alueella leviten sieltä koko kehon tuntemukseksi. Pelkkä lämpö on lievä sana, koska se sisälsi myös äärettömän rakkauden tunteen ja häikäisevän valon, joka tuli siis sisältäni, eikä mistään ulkopuolisesta lähteestä. Ja vain minä kuulin sisältäni äänen, niin rakastavan ja ihanimman äänen, joka vakuuttaen sanoi:"Minä rakastan sinua ja olen aina rakastanut sinua juuri tuollaisena kuin olet". Voiko mitään ihanampaa kuulla. Joku rakastaa minua ja hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen, ajattelin. Itkin ilosta ja kokonaisvaltaisesta rakkauden tunteesta. Tuo tapahtuma vahvisti minulle oikealla tiellä olemisen.

Kun eilen muistin juuri tuon edellä kirjoittamani kokemuksen, ymmärsin syvällä sisimmässäni, että intuition ääni, sisäinen tai sydämen ääni, miksi sitä haluaakaan kutsua, on Luojani ääni; ääni, johon olen ollut yhteydessä aina, mutta jota en suinkaan ole aina kuullut ja kuunnellut. Lapsena osasin kuunnella tuota ääntä. Olin vilkas lapsi, mutta aika ajoin olin istahtanut aloilleni ja ollut hiljaa. Kysyttäessä, mikä minulla oli, olin vastannut olevani aatoksissa. Sittemmin vaimensin ja hiljensin Luojani äänen ja kuuntelin mieleni ja muiden ihmisten ääniä. Luojani  kuitenkin kuiskaili mieleeni ajatuksia tai näytti yöllä unikuvia, vain odottaakseen aikaa, jolloin tunnustaisin itselleni, että se on ääni, johon voin täydellisesti luottaa. Vain Hän, joka näin minua puhuttelee, tuntee minut läpikotaisin. Tuo ääni ohjaa rakastaen ja jos kuljen sen viitoittamaa tietä, toimin tässä maailmassa rehellisesti ja rakkaudellisesti.

Opettelen edelleen ja aina kuuntelemaan tuota sisäistä ääntäni.

Jokaisella on tuo ääni sisällään ja jokaisen on mahdollista alkaa kuulla sitä.

"Jokainen, joka uskaltaa sanoa ääneen, mitä tuntee sydämessään, on yhteydessä Jumalaan", Kolumni-puu ja sen hedelmät, Paulo Coelho.

Eivät tarinat synny itsestään. Ne syntyvät mielen majoissa, joissa ne asuvat. Luovuus on antanut niille paikan, jossa ne odottavat pääsyä esille.

En tiennyt, että minussa asuu tarinoita. En ennenkuin näin suden. Se oli kierrellyt ympärilläni jo tovin. Aluksi luulin, että se oli mielikuvitusta ja ehkäpä se olikin, mutta kovin oli todentuntuista. Suden energia oli tuntunut jo jonkin aikaa. Olin jättänyt sen huomiotta. Eihän kaupungeissa susia ole. Minun sielunmaisemassani on ollut monia eläimiä. Niitä sanotaan voimaeläimiksi. Nyt tuo iso naarassusi oli alkanut kiertää minua. Eikä hellittänyt. Varsinkin öisin se liikuskeli lähistöllä, koska järkeni eikä mieleni ollut esteenä. Huomasin kun aikansa oli minua kierrellyt, että se oli auttajani ja opastajani. Se yritti valaa minuun uskoa ja rohkeutta toteuttaa suunnitelmia, jotka tuntuivat liian suurilta minulle. Se syötti minulle ajatuksia ja unelmia uniaikaan eikä jättänyt minua rauhaan. Se kehoitti ja maanitteli. Enkä kait sitä torjunutkaan, vaan en oikein uskonut, että se oli valinnut minut kumppanikseen, ystäväkseen. "Sus siunatkoon" on joku vanha lausahdus, joka purskahti ajatuksiini ja kevensi tunnelmaa. Tarkoittaako "sus" sinua tai sutta, ei sillä väliä, kunhan sain ajatuksesta kiinni. Eihän tuo liene vaarallinen ole, jos sen vähän lähemmäksi päästän. "Hyvä on, tule vain", sanoin sille ajatuksissani. Vaan eipä tullut, kun pyysin. Mitä lie vielä odotti, kun ensin itse minua alkoi lähestyä. Mitä tässä nyt vielä tarvitsee tehdä? Mietin ja annoin asian olla. Eiköhän tuo tule kun on tullakseen. Ja tulihan se. Oli sopiva seura ja ympäristö. Olin ystävien  seurassa, jotka energiallaan ja luovuudellaan auttoivat. Istuimme  nuotion äärellä kuunnellen äänimaljojen kuminaa ja värähtelyä. Silloinpa tuo susi hyppäsi viereeni, aistin sen enkä pelännyt. Siinä se hengitteli ja mitä enemmän rentouduin, sitä voimakkaammin tunsin sen läsnäolon ja yhteyden. Ja niin tapahtui, että sulauduimme yhdeksi. Tunsin sen energian itsessäni, aivankuin susi olisin itse. Se minussa ja minä siinä; suden energia, vahva ja voimakas energia, minun tarinassani, elämässäni.

Toisinaan herään keskellä yötä, ja jokin ajatus valtaa mieleni niin, että se vie unen mennessään ja virkistyn. Tänä yönä muistin jälleen kerran, kuinka kohtasin enkelin. Tämä kokemus on varhaisin muistoni enkelistä, ei suinkaan viimeinen ja ei ehkä ensimmäinenkään kohtaaminen, mutta tästä kohtaamisesta on ensimmäinen vahva muistijälki, niin vahva ettei se ole vuosienkaan saatossa unohtunut. Kun kaikella on aikansa ja paikkansa, niin tällä muistolla on juuri nyt ja tänään oma tärkeä merkityksensä.

Olin silloin 7-vuotias. Ei ollut mitenkään tavanomaista, että olin yksin kotona, koska olin hoidossa silloin, kun vanhemmat olivat töissä ja isommat sisarukset olivat koulussa. Sinä lauantaipäivänä olin kuitenkin yksin kotona. Menin olohuoneeseen ja pysähdyin ovelle, koska se, mitä näin oli odottamatonta. Valtava, kirkas valopylväs tai valo, joka ulottui lattiasta kattoon pysähdytti minut siihen paikkaan. Tuijotin sitä varmaankin hämmentyneenä ja ihmetellen, mikä se oli. Pelko kuitenkin astui esiin ja pakenin ulos loppupäiväksi. En uskaltanut mennä sisälle. En muista, että olisin kertonut siitä kenellekkään tai jos olinkin kertonut luultavasti se olisi mennyt vilkkaan mielikuvitukseni piikkiin. Asialla ei ole merkitystä tänään, koska sen kokemuksen muisto on tärkeä ja siihen liittyvä pelko on aikaa päivää sitten vaihtunut turvallisuudeksi.

Tämä aika maailmassa on monella tapaa sekava ja on suuria vastakkainasetteluja monellakin elämän alueella niin yksilön kuin yhteisöjenkin tasolla. Arjessa on monet haasteensa ja ilonsa. Yksi iso turvallisuus ja luotettavuus tekijä elämässäni on enkelit. Uskoni enkeleihin ei tarkoita, että voisin jotenkin siirtää vastuuta tekemisistäni heille, vaan päinvastoin saan heiltä varmuutta tehdä sellaistakin, joka vaatii rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. On ollut hetkiä, jolloin ajatukset ovat olleet niin murskaavia ja ahdistus niin piinaava, että ilo on kaikonnut jonnekin ulottumattomiin. Sellaisella hetkellä lämmin kosketus kuin kämmen olkapäällä on tuonut hetkeen lohdun ja tunteen, että ei ole yksin, vaikka näkyvästi onkin yksin.

Uskoni enkeleihin tuo elämään uusia ulottuvuuksia. Se antaa voimaa arkipäivään, jokapäiväiseen elämään. Se on yksi monista elämäni tärkeistä asioista. Se ei poista mitään, vaan tuo lisää sisältöä. Se antaa rohkeutta seistä omilla jaloillaan ja tuo positiivistä energiaa kohtaamisiin ja ylipäätänsä elämiseen. Se ei suinkaan poista ongelmallisia tilanteita eikä haasteita, mutta se saattaa antaa vastauksia ja voimaa tehdä päätöksiä. Siltikin on uskoni ollut monta kertaa koetuksella ja epäilykset ovat nostaneet päätänsä, mutta monet tilanteet elämässäni ovat osoittaneet enkelien läsnäolon todelliseksi. Ja onhan sillä omalla suojelusenkelilläni nimikin, jota en aio paljastaa kenellekään. Se on meidän välinen asia.

Minä, joka uskon enkeleihin, rakastan arkea, jossa elämä tapahtuu ja on. Arjen tekemiset kohdistavat ajatukset ja mielen kulloiseenkin tehtävään ja ihmisten kohtaamisiin, mutta enkeleiden läsnäolo tuo tilanteisiin positiivista energiaa, vaikka ei heitä aktiivisesti ajattelisikaan.  Kun heidät on päästänyt elämään mukaan, ovat he siinä läsnä.

Usko enkeleihin jakaa tietysti ihmiset kahtia eli niihin, jotka uskovat ja niihin, jotka eivät usko. Usko mihin tahansa on mielestäni jokaisen oma asia, eikä ole minun tehtäväni ketään käännyttää eikä vakuuttaa omasta uskostani. Omat kokemukseni enkeleistä ovat tuoneet vain ja ainoastaan iloa, rakkautta, valoa ja voimaa elämääni erilaisissa elämäntilanteissa ja kohottaneet energiatasoani. Voin aina luottaa siihen, että kun ojennan käteni ja pyydän apua enkeleiltä minä saan juuri sen avun, jota tarvitsen eikä sitä apua, jonka luulen tarvitsevani.  Tästäkin asiasta opin koko ajan lisää ja keskeneräisyys tuo mielenkiintoa elämään.