Blogi

Join aamukahviani rauhassa ja katselin ikkunasta vielä kuivalle, mutta jo lumesta vapautuneelle pellolle. Pellolla räkättirastaat etsivät ruokaa touhukkaana. Katselin niitä, mutta ajattelin kuitenkin ihan muuta kuin ahertavia räkättirastaita.

Minäkin olen ahertanut kovasti; itseni kanssa. Olen oman elämäni kautta todistanut itselleni kahta väittämää, jotka olen kuullut useammankin ihmisen minulle sanovan. Minua loukattiin kerran, jos toisenkin sanomalla jotakin mielestäni hyvinkin ilkeätä ja tarpeetonta tilanteeseen nähden. Ihminen, joka asiat minulle sanoi, oli mielestäni turhautunut omaan itseensä, mutta olin sopiva kohde siinä tilanteessa. Lopuksi minulle sanottiin, että saan sanoa mielipiteeni ja asiat unohtuvat tuotapikaa. No niinhän ei erityisherkälle ihmiselle tapahdu; eivät asiat unohdu, eivät tuotapikaa, eivätkä ollenkaan, jos niistä ei saa keskustella. Erityisherkän mieli alkaa kelata asiaa eteen- ja taaksepäin, sivulle ja ylös- ja alaspäin, kunnes sekava vyyhti on valmis. Lisäksi kyynelhanat aukeavat ja itsesyytökset nousevat pintaan. Eli olen todennut, että ilkeät ja jopa julmat sanomiset eivät häivy mihinkään taivaan tuuliin itsestään, vaan ne tarvitsevat omat purkautumiskeinonsa. Tästä johtuen empaattinen erityisherkkä tuskin itse koskaan tarkoituksella loukkaa ketään, mutta rajojen asettelussa täytyy olla tiukka ja osata sanoa asiansa rakentavasti. Tunteiden ollessa pinnassa se ei aina välttämättä onnistu, mutta ei myöskään tarvitse kuunnella mitä tahansa keneltä tahansa.

Toinen asia, jonka on minulle epätosi, on se, että jos vaikeista asioista ei puhuta, niitä ei ole ollenkaan. Voi kyllä ne säilyvät; varastoituvat vuosiksi moneksi kerrokseksi ihmisen sieluun ja sydämeen vain odottaakseen, että niitä aletaan purkaa. Olen löytänyt myös ylisukupolvisen puhumattomuuden itsestäni tämän elämän lisäksi. On siis paljon sellaista, mikä rasittaa meitä jokaista omalla tavallaan, mutta erityisherkkää vielä syvemmin. Näin minä ajattelen, enkä kuitenkaan voi puhua kuin omasta puolestani.

Näistä yllämainituista kahdesta asiasta olen selvinnyt vain puhumalla ja purkamalla niitä monin tavoin fyysisestä kehostani. Energiaa on vapautunut tämän vuoksi. Voin paremmin kaikilla tavoin ja vaikka olenkin ollut monesti murtumispisteessä ja itken ja koen voimakasta heikkouden tunnetta, olen kasvanut vahvemmaksi ja omaksi itsekseni siitä johtuen. Olen vahvistunut tuntemaan erilaisia energioita. Olen valmiimpi sanomaan ei, kun se on tarpeen omien rajojeni suojelemiseksi. Minusta on tullut rakastavampi itseäni, mutta myös muita kohtaan.

Tänään tunnen, että on hyvä jatkaa tästä elämää eteenpäin. Tartun sitä pientä tyttöä, joka asuu sisälläni, kädestä ja sanon hänelle:"Tästä päivästä lähtien minä pidän sinusta huolta. Rakastan sinua ja olen sinun turvasi. Voit luottaa minuun."

Näin me kuljemme yhdessä käsi kädessä ja tiedän, ettei minun aikuisena tarvitse kulkea ilman turvaa, koska se rakkaus, joka on mahdollista kaikille ihmisille, on myös minussa. Sellainen maailmankaikkeudessa oleva rakkauden energia, joka ylläpitää elämää.

"Vihan energialla ei pääse minnekään, mutta anteeksiannon energia, joka ilmenee rakkautena, pystyy muuttamaan positiivisesti ihmisen elämää", Paulo Coelho, Zahir.

Aika on kummallinen käsite. Majakanvartija on tehnyt huomioita ajan muuttuvasta luonteesta. Yksinkertaisesti ajateltuna, kun on kiire, niin aika kuluu nopeasti, mutta kun odottaa jotakin, niin tuntuu kuin aika matelisi. Se on hänen mielestään hyvin mielenkiintoista.

Hän kertoo:" Olen tehnyt joitakin huomioita ajasta. Olen huomannut, että kun ihmisillä on tarve tehdä asioita suorittamalla, seuraa siitä kiirettä ja stressiä. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen tekemiseen. Kun pelkästään ulkoapäin tulevat ohjeet määrittävät tekemisen, ihminen ajautuu kiireen oravanpyörään. Sanotaan, että aika on nopeutunut.  Suorittaen se tuntuu näin olevankin. Olen kuitenkin laittanut merkille myös sellaisen seikan, että ne, jotka tekevät asioita sydämestään käsin ja rakkaudesta työn tekemiseen, ehtivät kyllä tehdä kaiken ja aikaa tuntuu olevan tarpeeksi. Ymmärrän sen, että tietyt päivärutiinit ja veloitteet on tehtävä ja niille on oma aikansa. Kaikelle on oma aikansa. Sekin auttaa ajankäytössä, että laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Olisi hyvä pohtia, että onko pakko juuri nyt esim. imuroida, vai voinko tehdä innostavan asian ensin?"

"Olen huomannut, että aikaa voi venyttää. Kun epäilee myöhästyvänsä jostakin tapaamisesta ja alkaa hosua, niin saattaa myöhästyä. Tosin on joutunut ehkä juoksemaan tai ajamaan ylinopeutta. Kun huomaa, että aikaa on niukasti, voi koettaa rauhoittua ja katsoa kuinka käy. Mennä rauhallisesti, mutta tietoisesti ajatellen, että ehtii paikalle ajoissa. Saattaa käydä niin, jos on onnistunut tavoittamaan rauhallisuuden energian, että saapuu täsmällisesti paikalle. Ihmeellistä, mutta olen tuon ilmiön itsekin kokenut."

"Aika-käsitteessä on paljonkin mietittävää, joten ehkä palaan tähän aiheeseen, kun minulla on aikaa."

"Kaiken tämän lyhyen mietinnän lopputulos on minulle se, että olkoonpa aika millainen tahansa, niin läsnäoleva aika on tärkein; ei eilinen eikä huominen."

...ajattomuus, äärettömyys...

 

 

Eilen aamupäivällä olin jälleen metsälenkillä koirani kanssa. Valkoinen lumi maassa ja puissa henkivät rauhaa ja kirkastivat ajatuksiani. Jostakin ajatusten keskeltä työntyi yksi kokemus mieleeni. Kokemus, joka ei tule koskaan unohtumaan siksi, että sen vaikutus oli niin voimakas ja suuntaa antava, vaikka en sitä ehkä silloin ymmärtänyt.

Tapahtuma, josta aloin kertoa, sattui viime vuosituhannen loppupuolella. En ole tarkkaa päivämäärää laittanut ylös, mutta se oli niitä aikoja, kun opiskelin vyöhyketerapiaa ja kävin ottamassa hoitoja, koska se kuului opiskeluun. Siinä kyseisessä hoidossa, jossa kehoani käsiteltiin vyöhyketerapian menetelmin, koin yht'äkkiä valtavan lämmön tunteen, joka alkoi tuntua voimakkaasti vatsani alueella leviten sieltä koko kehon tuntemukseksi. Pelkkä lämpö on lievä sana, koska se sisälsi myös äärettömän rakkauden tunteen ja häikäisevän valon, joka tuli siis sisältäni, eikä mistään ulkopuolisesta lähteestä. Ja vain minä kuulin sisältäni äänen, niin rakastavan ja ihanimman äänen, joka vakuuttaen sanoi:"Minä rakastan sinua ja olen aina rakastanut sinua juuri tuollaisena kuin olet". Voiko mitään ihanampaa kuulla. Joku rakastaa minua ja hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen, ajattelin. Itkin ilosta ja kokonaisvaltaisesta rakkauden tunteesta. Tuo tapahtuma vahvisti minulle oikealla tiellä olemisen.

Kun eilen muistin juuri tuon edellä kirjoittamani kokemuksen, ymmärsin syvällä sisimmässäni, että intuition ääni, sisäinen tai sydämen ääni, miksi sitä haluaakaan kutsua, on Luojani ääni; ääni, johon olen ollut yhteydessä aina, mutta jota en suinkaan ole aina kuullut ja kuunnellut. Lapsena osasin kuunnella tuota ääntä. Olin vilkas lapsi, mutta aika ajoin olin istahtanut aloilleni ja ollut hiljaa. Kysyttäessä, mikä minulla oli, olin vastannut olevani aatoksissa. Sittemmin vaimensin ja hiljensin Luojani äänen ja kuuntelin mieleni ja muiden ihmisten ääniä. Luojani  kuitenkin kuiskaili mieleeni ajatuksia tai näytti yöllä unikuvia, vain odottaakseen aikaa, jolloin tunnustaisin itselleni, että se on ääni, johon voin täydellisesti luottaa. Vain Hän, joka näin minua puhuttelee, tuntee minut läpikotaisin. Tuo ääni ohjaa rakastaen ja jos kuljen sen viitoittamaa tietä, toimin tässä maailmassa rehellisesti ja rakkaudellisesti.

Opettelen edelleen ja aina kuuntelemaan tuota sisäistä ääntäni.

Jokaisella on tuo ääni sisällään ja jokaisen on mahdollista alkaa kuulla sitä.

"Jokainen, joka uskaltaa sanoa ääneen, mitä tuntee sydämessään, on yhteydessä Jumalaan", Kolumni-puu ja sen hedelmät, Paulo Coelho.

Eivät tarinat synny itsestään. Ne syntyvät mielen majoissa, joissa ne asuvat. Luovuus on antanut niille paikan, jossa ne odottavat pääsyä esille.

En tiennyt, että minussa asuu tarinoita. En ennenkuin näin suden. Se oli kierrellyt ympärilläni jo tovin. Aluksi luulin, että se oli mielikuvitusta ja ehkäpä se olikin, mutta kovin oli todentuntuista. Suden energia oli tuntunut jo jonkin aikaa. Olin jättänyt sen huomiotta. Eihän kaupungeissa susia ole. Minun sielunmaisemassani on ollut monia eläimiä. Niitä sanotaan voimaeläimiksi. Nyt tuo iso naarassusi oli alkanut kiertää minua. Eikä hellittänyt. Varsinkin öisin se liikuskeli lähistöllä, koska järkeni eikä mieleni ollut esteenä. Huomasin kun aikansa oli minua kierrellyt, että se oli auttajani ja opastajani. Se yritti valaa minuun uskoa ja rohkeutta toteuttaa suunnitelmia, jotka tuntuivat liian suurilta minulle. Se syötti minulle ajatuksia ja unelmia uniaikaan eikä jättänyt minua rauhaan. Se kehoitti ja maanitteli. Enkä kait sitä torjunutkaan, vaan en oikein uskonut, että se oli valinnut minut kumppanikseen, ystäväkseen. "Sus siunatkoon" on joku vanha lausahdus, joka purskahti ajatuksiini ja kevensi tunnelmaa. Tarkoittaako "sus" sinua tai sutta, ei sillä väliä, kunhan sain ajatuksesta kiinni. Eihän tuo liene vaarallinen ole, jos sen vähän lähemmäksi päästän. "Hyvä on, tule vain", sanoin sille ajatuksissani. Vaan eipä tullut, kun pyysin. Mitä lie vielä odotti, kun ensin itse minua alkoi lähestyä. Mitä tässä nyt vielä tarvitsee tehdä? Mietin ja annoin asian olla. Eiköhän tuo tule kun on tullakseen. Ja tulihan se. Oli sopiva seura ja ympäristö. Olin ystävien  seurassa, jotka energiallaan ja luovuudellaan auttoivat. Istuimme  nuotion äärellä kuunnellen äänimaljojen kuminaa ja värähtelyä. Silloinpa tuo susi hyppäsi viereeni, aistin sen enkä pelännyt. Siinä se hengitteli ja mitä enemmän rentouduin, sitä voimakkaammin tunsin sen läsnäolon ja yhteyden. Ja niin tapahtui, että sulauduimme yhdeksi. Tunsin sen energian itsessäni, aivankuin susi olisin itse. Se minussa ja minä siinä; suden energia, vahva ja voimakas energia, minun tarinassani, elämässäni.